Kirjoituksen päiväys

27.11.2015← Katso kaikki blogit

Millaisiksi maistereiksi haluamme valmistua? Jussi Sjöblom

Tällä hetkellä jokainen oikeustieteellinen yksikkö järjestää koulutuksemme enemmän tai vähemmän toisistaan poikkeavalla tavalla. Jokaisessa mallissa on varmasti hyvät ja huonot puolensa, ja niiden lopputuloksena meistä myös väistämättä syntyy hieman toisistaan poikkeavilla profiileilla ja osaamisella varustettuja juristeja. Kuitenkin meistä kaikista lopulta tulee oikeustieteen maistereita, ja työelämässä meiltä oletettavasti odotetaan sen perusteella tiettyjä valmiuksia riippumatta siitä, mistä olemme valmistuneet. Tulisiko oikeustieteellisen koulutuksen näin ollen olla tarkemmin koordinoitua ja yhtenäisempää? Vai pitäisikö päinvastoin jokaisen yksikön rohkeammin ja näkyvämmin oikeasti profiloitua tuottamaan tietyin painotuksin varustettuja juristeja, ehkä jopa yleistutkinnon jalosta ajatuksesta hieman luopuen? Ja mikä asiaan vaikuttamisen kannalta lienee kaikkein tärkeintä: millaisiksi maistereiksi me itse oikein haluamme valmistua?

Oletettavasti varsin yleinen tahtomme olisi valmistua noin 5-6 vuodessa hyviksi oikeustieteen ammattilaisiksi, joilla olisi valmiudet toimia asiantuntevasti työelämässä ja tarjota meitä palkkaaville työnantajille jotain lisäarvoa osaamisellamme. Yleistutkintomme mahdollistaa hakeutumisen hyvin erilaisiin suuntiin ja myös puhtaan juridiikan ulkopuolelle. Onkin äärimmäisen hienoa, että OTM-tutkintoa edelleen arvostetaan työelämässä varsin korkealle. Samalla tämä mahdollisuuksien laaja-alaisuus kuitenkin väistämättä aiheuttaa sen, ettemme mitenkään voi valmistuessa olla kaikkien näiden alojen valmiita asiantuntijoita. Jos oikein sopivasti sattuu, ensimmäinen tai jopa uramme tärkein työpaikka saattaa olla jostain hyvinkin rajatusta alueesta, josta olemme opinnoissa ehkä maksimissaan kuulleet ohimennen mainittavan fuksivuoden luennolla – mikäli edellisen illan bileiden vuoksi sinne olimme ylipäätään jaksaneet mennä, tai mikäli yksiköt 1900-luvulta periytyvine oppituoleineen ovat koko oikeudenalaan ehtineet vielä reagoida. Tällaisessa tilanteessa sitä väkisinkin miettii, mitä hyötyä koko opiskelusta oli? Emmekö olisi pääsykokeiden – kiistatta oikeustieteen koulutuksen rankimman rupeaman jälkeen – vain voineet saman tien saada myös maisterin papereita ja syöksyä työelämään, jos kerran kaikki käytännön oppi kuitenkin saadaan vasta siellä?

Tutkintouudistuksia on viime vuosina tehty ja tehdään ainakin osittain edelleenkin ympäri Suomea. Tämä on äärimmäisen tärkeä ja hieno asia, sillä tutkinnon on palveltava meitä antaen ennen kaikkea riittävän tukevan ja monipuolisen pohjan, josta uramme pystymme alati muuttuvassa yhteiskunnassa rakentamaan. Emme nimittäin voi ainakaan varmaksi tietää, millaisia vaatimuksia meille 30 vuoden päästä työelämässä asetetaan. Kuitenkaan tämä epävarmuus ei ole mikään syy toisaalta päinvastoin tuijottaa ja pysyttäytyä 30 vuoden takaisissa opetusmetodeissa tai vastata menneisyyden yhteiskunnan vaatimuksiin. Ja vaikka opiskelijana olisinkin usein helppo laittaa syyttävä sormi osoittamaan yliopiston suuntaan, ei sävystäni huolimatta tarkoitukseni oikeastaan ole tässä varsinaisesti kritisoida mitään yksittäistä tahoa. Yhteisiä, kaikkien oikeustieteellisen koulutuksen kanssa tekemisissä olevien tahojen näkökantoja kun nimittäin ainakin periaatteessa kyllä löytyy paljonkin: suoritusmuotoja, kursseja ja opetusmetodeja tulisi entisestään monipuolistaa, työelämärelevanssia lisätä tuoden käytännöllisyyttä paremmin esiin, säilyttää myös vahva tieteellisyyden ja teoreettisuuden näkökulma, integroida kieliopinnot entistä luontevammaksi ja vahvemmaksi osaksi opintoja, kehittää oikeudellisen informaation hakutaitoja ja kykyä oikeudelliseen soveltamiseen ja niin edelleen ja niin edelleen. Paljon tällaisia hyviä elementtejä on myös ollut ja viime aikoina entisestään tutkintoihimme tuotukin.

Ehkä jotain on kuitenkin vialla, mikäli juristiksi on pienikin mahdollisuus valmistua esimerkiksi käymättä kertaakaan vierailemassa oikeudenkäynnissä, tietämättä ainakin suunnilleen miten käytännössä tehdään yksinkertainen haastehakemus tai perukirja taikka ymmärtämättä kirjanpidosta tai taloudesta ylipäätään yhtään mitään taikka olla omaamatta päivänkään työ- tai harjoittelukokemusta. Yhtäkään näistä seikoista tuskin kovin suurella ylpeydellä sukujuhlissa tai työhaastattelussa myöntäisimme, vaikkei meidän käveleviä lakikirjoja tarvi eikä pidä esittää valmistumisen jälkeenkään. Ihan kaikkea ei kuitenkaan voi myöskään perustella sillä, että tärkeintä on meissä ylipäätään kehittyvä juristi-identiteetti ja kyky oikeudelliseen ajatteluun. Vaikka sekin on täysin totta.

Olen itse ollut opiskeluvuosieni mittaan jäsenenä monissa elimissä, joissa olisi ajatuksiaan voinut itsekin ajaa varmasti paljon paremmin, tehokkaammin, luovemmin ja nopeammin maaliin tutkintomme parantamiseksi. Monesti törmäämme kuitenkin myös siihen ongelmaan, ettemme me opiskelijat aina oikein itsekään täysin tiedä, mitä milloinkin haluamme. Omakohtaisten kokemusteni perusteella itse ymmärrän hyvin senkin: työläs ja vahvaa läsnäoloa vaativa kurssi ei haittaa, jos tekeminen on motivoivaa ja elämäntilanne muutoinkin sille sopiva. Toisaalta heti kun vaikkapa työkuviot tai aikataulut muutoin mistä tahansa syystä pitävät minua kiireisenä, haluaisin yllättäen kovastikin pitää kiinni akateemisesta vapaudesta ja pelkän kurssikirjan ja tärppitentin maagisesta kombinaatiosta. Eikä kyse ole vain omista subjektiivisista tuntemuksista: sen verran eri suuntiin vieviä mielipiteitä ”selvistäkin” asioista esimerkiksi Lexin viimeksi muutama viikko sitten jäsenilleen järjestämässä laajahkossa opintokyselyssä saatiin. Tästä ei kuitenkaan voi syyttää opiskelijoiden mukavuudenhalua tai asioiden priorisoinnin vääristyneisyyttä: kiistämätön fakta kun on myös se, että tavoissa oppia on valtavia henkilökohtaisia eroja.

Aihe on kokonaisuudessaan erittäin vaikea, mutta pyydän silti jokaista tahollaan ja kaupungeissaan mielessään pohtimaan vastausta kolmeen varsin keskeiseen kysymykseen. Millainen koulutuksemme tarkalleen ottaen ihan oikeasti tulisi olla? Olisinko valmis henkilökohtaisesti siihen sitoutumaan myös reaalimaailmassa? Ja ennen kaikkea miten voisin itse edistää näiden hyvien ajatusteni muuttumisessa nykyisten ja tulevien opiskelijoiden tutkinnoksi?

 

 

 Kirjoittaja on Lex ry:n  vuoden 2014 puheenjohtaja.